Thursday, July 28, 2005

VUODEN 1970 WOODY ALLEN

Manhattanissa ei vielä ole niin neuroottinen kuin vuoden 1977 Annie Hallin. Henkisen reviirin ahtautuminen tuntuu hermostollisena kireytenä ja pakkomielteisenä älyllisyytenä, joka on silkkaa peniskateutta. Allenin elokuvissa koetaan "newyorkilaisittain" tarvetta halveksia ihmisiä älyllisin perustein, ja jättää mötätunto kokonaan käyttämättä. Miksi olisi myötätuntoa kun kaiken toiminnan ja maallisen monimuotoisen hässäkän moitiivi on kuitenkin kaikilla yksi ja sama: egoismi ja pillun vonkaaminen/hinnoittelu. Suomessa vastaavista "henkisen työn" puurtajista ei ole esimerkkipulaa, otetaan nyt vaikka joku Juha Seppälä, joka kuvittelee edustavansa suurin piirtein ainoana henkilönä maailmassa Pyhää Kolminaisuutta. Sellainen ei ole oikein asiallista mielen sisäistä rakentelua.

OLIN ELOSSA

-se mikä minussa ylipäätään ansaitsi elää- pelkästään oman taisteluni kautta. Maailmassa en kohdannut muuta kuin murhayrityksiä. Jos lopussa seisoi kiitos, tulkitsin sen hävyttömäksi pilkanteoksi.

Monday, July 25, 2005

KUOLEMA

ei ole muuta kuin tietynlaista sammuneen taivaankappaleen liikettä, rimpuilua, joka on tukahtunut vääjäämättömyydeksi. Hampaattomuutta ilmeisyyden keskellä, joka voi olla mitä tahansa. Kohtalo on mitä tahansa. Kohtaloon alistuminen suurinta mahdollista sattumanvaraisuutta. Kuolema on maailma täynnä hintalappuja, tarttumatonta, ilotonta vaellusta näyteikkunaerämaan heijastuksissa, keskellä arvostuksia, rahanarvon heikkenemistä ja hintojen kilpajuoksua.