Wednesday, April 13, 2005

KUNPA LOPPUHUIPENNUS OLISI JO OHITSE

Siitä on kohta kaksi kuukautta kun hän livisti täältä kuin varas ja jätti minut näitten rottien kanssa tähän kylmään hautakammioon. poistin tietysti kaikki häntä koskevat tiedot muististani etten heikkona hetkenä olisi se joka nöyrtyy, nielee loukkaukset. Ei ole kulunut päivääkään, ei tuntiakaan etten ajattelisi häntä. Joka aamu tai yö kun herään ajattelen ensimmäiseksi häntä. Ajatukseni ovat kauniita ja surullisia. sitten taas kohta saan kerättyä riittävästi suuttumusta häntä kohtaan, että ylipäättään kykenen jatkamaan elämääni. Odotan näkeväni hänet, muta hän ei voi tulla takaisin, tunnen sen, niin pahasti hän on minut pettänyt.

En ajattele että hän on elämästäni kuollut. En toivo hänen kuolemaansa, sillä se tekisi minut äärettömän surulliseksi. En toivo hänen tapaamistaan, sillä sekin teksisi minut äärettömän surulliseksi. Olen antanut hänelle kaiken anteeksi, ja muistelen pahoja vain kestääkseni ja kompensoidakseni kaipuuta. En tiedä mitä hän ajattelee parhaillaan. en tiedä kaipaako hän minua. En tiedä millä keinoin hän yrittää unohtaa. Tuskin minä esiinnyn hänen unissaan. Jos hän on unohtanut minut, tai jos hän aikoo unohtaa, hänen täytyy tuhota sielustaan paljon ja lopullisesti. en tiedä onko se mahdollista. Tavallaan otivon että se olisi mahdollista, sillä silloin tämä kaikki olisi ohitse. Tämä tragedia olisi päättynyt, loppuhuipennuksensa nähnyt. Jatkuva huono-onnisuuteni viittaa kuitenkin johonkin aivan muuhun. Ja ilkeästi kuulen korvaani kuiskivan äänen: "Ahaa, sinä ajattelit että kaikki muka päättyy komediaan! Ei, tämä on tragediaa! Tragediaa!"

0 Comments:

Post a Comment

<< Home